British open championships Blackpoolin Wintergardenissa v. 2011. Jo pelkkä nimi kuulostaa mahtavalta, mutta ei todellakaan vedä vertoja itse tapahtumalle. Have Stepin seurasta kisaamaan lähtivät parit Anssi Heikkilä-Jenni Koskinen, Nichlas Lindström-Jenni Heikkilä sekä keltanokkina minä ja parini Konsta Lindberg. Kisoja katsomaan tulivat Have Stepistä myös Jarmo Rastamo, Seija Vainikka, Jarl-Johan Hede, Markku Lindberg, Emma Vikman ja vakiovalmentajamme Katri Vikman. Porukka oli siis melko iso ja yhteishenki sitäkin parempi, missään vaiheessa matkaa hauskoista jutuista ei kyllä ollut puutetta.

Tilataksissa matkalla lentokentälle se sitten iski: tajusin, että olin menossa yksiin maailman suurimmista ja arvostetuimmista tanssikilpailuista. Jännitys oli kamala, odotukset korkealla ja innostus ihan omissa sfääreissään. Kun saavuimme Manchesteriin, oli pikkubussin lisäksi meitä odottamassa varsin perus-englantilainen sää: vettä satoi kaatamalla. Mutta edes vesisade ei onnistunut lannistamaan kisojen odotuksesta seurannutta yltiöpositiivista mielialaani, mitä nyt kampauksen puolesta pelkäsin ilman kosteuden takia. Hotelli oli mukava, majatalo-tyyppinen ja hyvin englantilainen: kokolattiamatot, oikuttelevat suihkut ja kohtelias henkilökunta. Kaikki menivät rättiväsyneinä nukkumaan ja 6 tunnin yöunien jälkeen odotti hyvä aamupala. Ja sitten lähdettiin harjoittelemaan.

Sen päivän aamuharjoitukset olivat Towerin salissa, jossa yleensä pidetään Junior Blackpool kisat. Sali oli upea, mutta vielä upeampia olivat siellä harjoittelevat tanssijat. Meidän kisoihin oli vielä monta tuntia, mutta koko päivän jatkuva jännitys alkoi hermostuttaa, etenkin kun näki miten hyviä muut olivat. Tästä seuranneet kireät hermot aiheuttivat lievää erimielisyyttä parini kanssa... Kun harjoitukset loppuivat, oli aika valmistautua kisaan ja siinä vaiheessa kädet tärisivät niin, ettei rajauskynä meinannut pysyä kädessä. Kun vihdoin kasvot oli piirretty ja mekko laitettu päälle, lähdimme joukolla kisapaikalle. Majoittauduimme ns. Suomi-nurkkaan, jonne suomalaiset kisaajat yleensä kokoontuvat. Päivällä ei vielä ollut varattuja istumapaikkoja, joten ei edes tarvinnut seisoa laittaessaan kenkiä jalkaan. Kun meidän erä kuulutettiin lattialle, polvet meinasivat pettää. Mutta lattialla vain omalla tanssilla ja siitä nauttimisella oli merkitys, ei sillä olivatko muut parempia tai oliko heillä hienompi mekko tai pitikö yksikään tuomari meidän tanssista. Kun ensimmäinen tanssimme loppui ja poistuimme lattialta, tunnelma oli uskomaton. Vaikka valssi oli tavallista pidempi, tuntui siltä kuin olisin voinut tanssia vielä vaikka kuinka pitkään tahansa. Jalkaan tulleen rakon kerkesin paikata juuri ennen kuin oli seuraavan tanssin aika. Tuntui kuin kaikki tanssit ja oman erän odottaminen olisi nopeutettu. Ja yht' äkkiä meidän tanssit oli tanssittu. Tunne oli epätodellinen: olin oikeasti tanssinut Blackpoolissa, samalla lattialla ikäluokkani parhaiden kanssa. Vaatteiden vaihdon jälkeen menimme syömään ja sitten valmistautumaan iltaa varten.

Blackpoolin illan finaaleja on hankala edes verrata Suomen omiin: Blackpoolissa miehillä on puvun takit ja naisilla iltapuvut, istumapaikat maksavat mansikoita ja niitä riittää vain murto-osalla, joten lähes kaikki, meidät mukaan lukien, seisovat siellä monia tunteja (ja naisten tapauksissa järisyttävän korkeissa piikkikoroissa). Itse olin onnekas saadessani hyvän seisomapaikan kaikkina kolmena iltana, joina olimme siellä. Suomessa finaalit alkavat myöhimmillään siinä ilta 7 aikoihin, Blackpoolissa keskiviikkoillan ammattilaisten latinalaistanssien finaalit alkoivat aamu yhdeltä. Yöunet jäivät siis lyhyiksi, sillä joka aamu herätys oli 8 maissa, mutta finaalien katsominen oli todellakin sen arvoista.

Kisojen jälkeisetkin päivät olivat kiireisiä, ja päiväunista tai hetken hengähdyksistä sai vain haaveilla. Millon mentiin Pleasure Beachin huvipuistoon, millon metsästettiin uutta iltapukua ja kenkiä iltaa varten. Tietenkin kävimme päivällä myös katsimassa muiden tansseja, sekä harjoittelemassa itse. Ja ennen kuin huomasinkaan, oli jo lähtöpäivän aamu. Koko matka oli kulunut yhdessä hujauksessa ja kolme päivää tuntui yhdeltä. Matka oli yksi elämäni parhaita kokemuksia ja opin sen aikana uskomattoman paljon uutta. Nähtävää ja koettavaa tosin riittää Blackpoolissa vielä vaikka kuinka paljon, joten toivottavasti ensi vuonnakin toukokuun lopussa suuntana on British open championships.

Kirjoittanut Nelli Toivonen